Valtava yhdistelmä. Kevään tulo kaikessa kauneudessaan aina yllättää. Ainakin minut. Kevät suorastaan pysäyttää. Luonto muuttaa muotoaan lähes silmissä. Aurinko häikäisee, vaikka sitä on niin odottanut. Ristiriita. Aurinko paljastaa likaiset ikkunat, pölyt. Toisaalta aurinko antaa kassikaupalla iloa ja eloa.
Saako kevät Sinua unelmoimaan, haaveilemaan? Oletko miettinyt mitä haluaisit kokea tulevana kesänä tai mitä haluaisit tehdä lähiaikoina esim. koronan hellittäessä. Haaveiletko jostain mitä haluaisit saavuttaa, oppia lisää jostakin, ehkä ihan uuttakin. Kenties haluaisit kuulla kauniita sanoja, haluaisit kuulla töissä, työpaikalla sanottavan ”kiitos, teit hyvin työsi”, ” olet niin loistava työkaveri”. Odotatko arvostusta työssäsi.
Kevät luo toivoa tulevasta. Luonnon uudistuminen luo kuitenkin välillä jopa ”paineita” pysyä uudistumisen ja muuttumisen vauhdissa. Onko se liian nopeaa. Onko muutos ja muutoksen tuomien työelämävaatimusten vauhti samaa luokkaa. Pysytäänkö mukana. Ehditäänkö miettiä tarpeeksi. Onko aikaa arvioida ja tehdä seurantaa. Mietin, onko meistä tullut malttamattomia. Äkkiä, pian, nopeasti.
Ajattelen, ehdinkö kuulla ja kuunnella. Kuulenko oikein ja oikeita asioita. Kohtaanko oikeasti työkaverit. Annako kokemuksen, että hän on tärkeä, osa kokonaisuutta. Entä näenkö sen mitä töissä pitäisi nähdä. Hyvä koulutuskokemus on itselleni ollut se, kun piti kävellä aluksi lujaa, sitten hiljalleen, lujaa, hiljalleen jne. Tämä opetti itselleni sen mitä omalla liikkumisellani saan itsessäni aikaan; jotain sellaistakin tunnetta, jota en halua, kaipaa. Kiirettä. Oliko minulla aina kiire. Ei ollut. Tapa kävellä on eri asia.
Mistäkö unelmoin? Korona-aika on tuonut rauhaa ympärille – pakolla. Nyt unelmoin normaalista arjesta. Ystävien tapaamisesta. Toisaalta oma vapaa-aika on tullut eri tavalla esille, on aikaa ihan itselle vaan. Outoa. Mielenkiintoinen vaihe. Korona on antanut peilauspintaa, ainakin minulle, joka on aina ollut aika lailla aktiivista sorttia! Pysähdyttänyt. Tämä muutos on ollut jopa positiivista, tuonut uusia näkökulmia omaan arkeen, elämään. Tätä voikin jo vuoden kokemuksella arvioida ja sen mukaan tehdä uusia suuntaviivoja. Näin olen miettinyt. Aina kannatan kehittymistä ja kehittämistä, mutta ei ilman arviointia eikä seurantaa. Mitä otan, mitä jätän itselleni.
Koen, että työpaikalle on tullut jäädäkseen uusia käytänteitä, melko työläitäkin, niistä on vaan tullut uutta työarkeamme. Kysymättä. En unelmoinut tämmöisistä muutoksista, saatikka haaveillut. Arki muuttuu, me muutamme käytänteitä, sopeudumme. Selviämme. Haasteista muodostuu rutiineja. Hienosti olemme tehneet yhdessä tätä työtä. Sitoutuneesti.
Opinkohan oikeasti omaa arkeani uudella tavalla käyttämään. Aika näyttää. Kuitenkin haaveilen edelleen kirjojen lukemisesta; enemmän kuin kuuntelemisesta. Haaveilen lomasta ja auringosta ja lämmöstä ja jäätelöstä ja…osaan haaveilla, unelmoida. Se on tärkeää. Olen positiivinen ja elämänjanoinen. Mietin, että osaanko kertoa sen mitä haluan, jos se on esimerkiksi toisesta ihmisestä kiinni mitä toivon ja haluan. Osaanko olla dialoginen. Tunnen itseäni ja tunnistan parantamisen varaa olevan. Opettelen. Onhan sanottu, ettei koskaan ole liian myöhäistä oppia uutta.
Luonnossa näen kukkia, näen myös Rentukan. Kaunis keltainen kukka, syvä vihreä väri lehdissä. Kaunis. Pysähtyminen kannatti. Ihanaa, että saamme iloita ympäristöstämme, luonnosta ja ihmisistä sekä lähellä että kauempana; kotona ja työpaikalla.
Elämisen ja elämyksien iloa toivotan jokaiselle kollegalle. Tehdään haaveista ja unelmista totta. Annetaan myös itselle aikaa! Hyvä ME!